Hulda Kaisamatti 31.1.1915 - 2.1.2009

Isomummini, Ämmini, Hulda Kaisamatti siirtyi pois tästä ajasta uskossa Jeesukseen turvaten 2.1.2009. Olen koonnut tälle sivulle hänen muistokseen kirjoittamani pienen runon, lehdessä julkaistun nekrologin, valokuvia hänen elämänsä varrelta sekä hänen hautajaisissaan pitämäni puheen.

Toivon, että sellaisellekin ihmiselle, joka ei henkilökohtaisesti tuntenut isomummiani, nämä sanat voisivat kertoa yhden tavallisen talonpoikaisnaisen esimerkkinä, miten kuoleman voi kohdata levollisin mielin, kun synnit on sovitettu Golgatan ristillä ja turvaa Jumalan armoon. Hänen kuolinkamppailunsa seuraaminen oli toki raskas, mutta hengellisessä mielessä minulle hyvin suuri ja valoisa kokemus. Emme hyvästelleet, sanoimme "näkemiin".

Viimeinen kuva isomummistani, otettu Hoivakodilla lokakuussa 2008. Isomummi säilytti henkisen vireytensä loppuun saakka monista vaikeista sairauksistaan huolimatta.

Ämmin muistolle

Kiherin emäntä, Ämmimme ylväs

Sukumme mahtava graniittipylväs

Hän raivasi, rakensi, maatansa hoisi

Monet tarinat ainiaan säilyä soisi

Mikä turhaa on ollut, se mennäkin saa

Ämmin muisto ei unohdu milloinkaan

Talvella kerran tsaari Nikolain aikaan

Tyttösen itku alkoi talossa raikaan

Yksi taas lisää Laurilan laps’parvessa

Nimen Hulda sai Herran kastehessa

Oppi varhain hän arvon kodin ja työn

Ja ett’ Jeesus on voittanut kuoleman yön

Talossa seurojen tanssittiin illoin

Vaan kyökissä töissä Hulda ol’ silloin

Kiherin Jannen tie keittiöön kulki

Johdatus suuri elot yhtehen sulki

Pappilaan pian matka yhteinen vei

Mikä luvattiin pitää, sitä rikottu ei

Lehmiä antoi isä Huldalle mukaan

Mitä edessä on, sitä tiennyt ei kukaan

Kemijoen kalvoon vene kuvia piirsi

Rannalla vastaan jo Kiheri siinsi

Niin koittivat Huldalle vaimoisat vuodet

Äidin ja emännän onnet ja huolet

Oli elämä täynnä raskasta työtä

Aamusta iltaan, usein pitkälle yötä

Osa miniän ollut helppo ei siellä

Vuodet ankarat ehkä kovetti mieltä

Ahkeruus onneksi voimia antoi

Tonkat hän reippaasti navettaan kantoi

Yhteisiin rientoihin aikaa myös riitti

Kokouspaikkana tuttu oli Kiherin pirtti

Maaseudun aate paljon intoa loi

Pellot kun antoi viljan ja lehmät voin

Yhtä varmaan kuin kylvöä seuraa niitto

Heidän äänet sai vaaleissa Maalaisliitto

Kolmekin kertaa Suomi sotahan suistui

Evakkovuodet usein mielehen muistui

Isänmaan tähden kaatui suvusta moni

Kiitos heille – säilyi vapaana koti

Jälkeen sodan piti tuhkasta nostaa maa

Sitä milloinkaan ei saa unohtaa

Lapset kasvoivat, sukumme lisää jatkui

Jokaista meistä Ämmi muistaa tahtoi

Kerran päättyi puolison mainen matka

Sitä yksin täytyi vielä kauan jatkaa

Luokse ukin kaipasi kai joka ilta

Uskoi: kerran vie sinne viimeinen silta

Kutoi sukat ja leipoi tortut meille

Ja ohjeita antoi elämän teille

Viimein sairaus ruumiista voiman vei

Vahva tahto silloinkaan murtunut ei

Vaikka alati lisääntyi vaivojen taakka

Mieli kirkkaana säilyi loppuhun saakka

Paljon sai kärsiä Ämmimme täällä

Harvoin vain palkittiin kauniilla säällä

Mutt’ katkeruus koskaan ei yltänyt pintaan

Vaan onni ja rauha ne lämmitti rintaa

Surut ja tuskatkin jaksavi kantaa

Kun silmät jo tähyää Taivahan rantaa

Rukouksin kantoi hän sukua suurta

Ja tähdensi meille vain totuuden juurta

Te turvaksi ottakaa Elämän Herra

Hän nostaa ja kantaa, vie perille kerran

Näkemiin hetkeksi – tapaamme vielä

Taivahan juhlassa yhdessä siellä

Kuusi vuotta jäi Ämmillä sadasta vaille

Kun kuului kutsu iäisyyden maille

Nyt Jannen ja poikien vieressä lepää

Kunnes aamunkoittoon kirkkaaseen herää

Ajan saatossa niin paljon unholaan jää

Vaan Ämmin muiston tahdomme säilyttää

Kiherin emäntä Hulda Kaisamatti on poissa

(julkaistu Koillis-Lapissa 8.1.2009)

Kemijärven Levärannalla vuosikymmeniä Kiherin tilaa emännöinyt Hulda Kaisamatti, ”Meiän Ämmi”, isomummini, on siirtynyt iäisyyden rajan yli. Hulda Kaisamatti kuoli uskossa Vapahtajaansa turvaten Hoivakoti Puistolassa 2.1.2009 vaikean sydäntaudin uuvuttamana. Hän oli iältään 93 vuoden ja 11 kuukauden ikäinen. Siirtyminen tästä ajasta tapahtui rauhallisesti, virsimusiikin soidessa huoneessa, vanhimman pojan Maurin ja miniän Marjatan istuessa vuoteen vierellä.

Hulda Kaisamatti o.s. Kostamovaara syntyi Kemijärven Kostamossa Laurilan talon tyttäreksi 31.1.1915. Hänen vanhempansa olivat tilallinen, herastuomari Frans Eemil Kostamovaara (1881–1965) ja hänen vaimonsa Ester Maria o.s. Ruopsa (1888–1942). Usein Hulda muisteli lapsuuttaan onnelliseksi. Työtä oli lapsena täytynyt tehdä lujasti, mutta juuri siitä hän saikin myöhemmin voimaa.

Vuonna 1935 Hulda löysi elämänkumppanikseen Kemijoen toisella rannalla sijaitsevasta Levärannan kylästä Kiherin tilan isännän Janne Kaisamatin; hän oli ostanut tilan aikaisemmin isoisältään, nahkurina ja saarnamiehenä tunnetulta Matti Gehöriltä. Hulda ja Janne olivat tunteneet toisensa jo pitkän aikaa, mutta vaikka Janne-ukki olikin supliikkimies, kesti hänellä aikansa kerätä rohkeutta nuoren tytön kosimiseen – olihan Hulda häntä yli 12 vuotta nuorempi. Hulda ja Janne saivat kuusi lasta, joista neljä on elossa. Pojista Sulo kuoli alle kuukauden ikäisenä ja Markku menehtyi kaivosonnettomuudessa 26-vuotiaana. Janne Kaisamatti kuoli vuonna 1977.

Janne ja Hulda Kaisamatti. Pariskunnasta ei otettu hääkuvaa. Janne-ukista on kyllä useita valokuvaamossa otettuja kuvia, mutta Hulda-mummistani on vain tuo yksi, joka on otettu henkilöllisyystodistusta varten sota-aikana.

Elämäntyönsä Hulda Kaisamatti teki maatilan emäntänä. Suomen suuriruhtinaskunnan aikana syntyneenä hän ehti kokea monet historian ajanjaksot myös omassa elämässään. Sota-aikana täytyi lähteä evakkoon ja jättää rakas kotiseutu, omaisia kaatui isänmaan vapauden puolesta. Sotavuosina Kiherin emäntä oli mukana kotirintamanaisten ponnisteluissa. Sotien jälkeen lujalla työllä maa jälleenrakennettiin. Kiherin emäntä tunnettiin poikkeuksellisen kovana työihmisenä, jolta tapahtuivat niin naisten kuin miestenkin raskaat työt. Viimein, vuonna 1976, oli karjanpidosta luovuttava. Sitä ennen oli rakennettu Uudeksi Kiheriksi kutsuttu koti muutaman kilometrin päähän vanhasta sukutilasta.

Janne ja Hulda sekä kolme vanhinta poikaa kotitilansa Kiherin portailla. Kuva on otettu ilmeisesti heti sodan päättymisen jälkeen. Sodan jälkeen syntyi vielä kolme lasta lisää.

Hulda-mummi ja Janne-ukki Kiherin pirtissä sylissään kaksi pojantytärtä. Kuva otettu vuonna 1961. Huldasta tuli isoäiti ensimmäisen kerran 44-vuotiaana, joten hän ehti seurata lastenlastensa elämää pitkälle.

Maaseudulla ovat juuremme... Kiherissä harjoitettiin maanviljelystä ja metsänhoitoa sukupolvien ajan. Kuvassa Janne-ukki ja miniä Marjatta heinätöissä 1960-luvun alussa.

Myös yhteiskunnalliset asiat olivat Hulda Kaisamatin sydäntä lähellä. Kiinnostus niihin tuli lapsuuskodista, olihan isä ollut pitkäaikainen kunnallismies. Myös puoliso hoiti monia luottamustoimia. Poliittiselta kannaltaan Janne ja Hulda olivat kumpikin Maalaisliitto-Keskustapuolueen jäseniä. Ajankohtaisia tapahtumia Hulda seurasi loppuun asti.

Hulda ja Janne pojanpoikansa kanssa Uuden Kiherin kuistilla 1960-luvun lopulla.

Olen yksi monista isomummini jälkeläisistä. Lapsuudestani muistan hänet puuhakkaana hahmona, jonka luona käytiin lomilla juomassa mehua ja syömässä torttuja. Vähitellen tutustuin häneen ihmisenä. Keskustelimme monenlaisista asioista, jälkikasvun kuulumiset olivat hänelle tärkeitä. Erikoisena huolenaiheena hänellä oli, kun hänen nuorin poikansa Jussi sekä minä emme ole vielä löytäneet puolisoa, mistä aiheesta hän laski monesti myös leikkiä. Keskustelijana mummi oli terävä-älyinen ja hän viljeli ajoittain melko värikästäkin huumoria puheessaan.

Minä ensimmäisenä joulunani vuonna 1984 isomummini sylissä.

Uuden Kiherin emäntä kotonaan vuonna 1995, jolloin hän oli 80-vuotias.

Hulda-mummi kotonaan syksyllä 2003. Valokuvaamo Hirsiön ottama kuva.

Hulda vierailulla Vanhassa Kiherissä kesällä 2004. Vanhan Kiherin sukutilaa pitävät nyt hänen vanhin poikansa Mauri ja miniä Marjatta.

Hulda vierailulla kotitilallaan Kostamon Laurilassa. Kuvassa minä, Miina-serkku, Hulda-mummi ja Huldan veljenpoika, isäntä Veikko Kostamovaara.

Seurasin läheltä keväällä 2004 alkanutta Hulda-mummin elämän viimeistä vaihetta, jolloin hän joutui lonkkamurtuman vuoksi jättämään kotinsa. Oma koti, tuttu ympäristö ja rakkaat kotimetsät oli varmasti tuskallista jättää. Terveydellisistä syistä paluu kotiin ei enää onnistunut. Kaiken tämän hän vahvatahtoisena luonteena kesti stoalaisella mielentyyneydellä. Edessä oli yli puoli vuotta sairaalan vuodeosastolla, kunnes paikka Puistolan Palvelukeskukseen aukesi. Siellä Hulda viihtyi erittäin hyvin. Kävin katsomassa häntä viikoittain ja tuskinpa oli monta vierailukertaa, jolloin hän ei olisi muistanut kiitellä ystävällistä henkilökuntaa.

Hulda-mummi tammikuussa 2008, jolloin hän täytti 93 vuotta.

Viimein voimat uupuivat. Vaikka keväällä keuhkokuume vielä päihitettiin, niin pitkäaikainen sydänsairaus paheni asteittain. Lopulta meni liikuntakyky. Mietin monesti, miksi yhtä ihmistä näin paljon piinataan. Lähes kaikesta hän joutui luopumaan. Mutta yksi jäi ja sen mukana kaikki, jolla todella on merkitystä – usko Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön. Jouluaatonaattona Hulda pyysi Herran Pyhän ehtoollisen ja hän sai myös synninpäästön Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Sen jälkeen hänen ajatuksensa olivat jo lähestyvässä taivasmatkassa. Minulle hän toivotti näkemiin riemumielin, varmana siitä, että kuolema on voitettu Golgatan ristillä.

Samalla tavoin kuin Lapin herättäjän Lars Levi Laestadiuksen tytär kuvaili isänsä poismenoa, voisin minä kirjoittaa isomummini lähdöstä tästä ajasta. ”En oikein osaa kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaisuutta sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa reunalla ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi vieraana tälle maailmalle jo eläessään.”

Omaisten ja ystävien vierailut ilahduttivat isomummia suuresti ja läheiset olivat aina hänen rukouksissaan. Nyt emme voi enää ilahduttaa häntä, hautakynttilä ei lämmitä ketään. Mutta omassa surussani olen saanut suurta lohtua Raamatun sanasta. Jeesus on elämä ja kuolema on voitto. Isomummini Hulda Kaisamatti uskoi tämän omakohtaisesti ja se on nyt hänen kohdallaan käynyt toteen. Taistelu on päättynyt iankaikkiseen voittoon ja kärsimykset vaihtuvat Taivaan kirkkauteen.

Puheeni mummin hautajaisissa

Kolme viikkoa sitten Jumala kutsui luokseen palvelijattarensa Hulda Kaisamatin pitkän ja uutteran päivätyön päätyttyä. Tänään olemme laskeneet hänen ruumiinsa Janne-ukin viereen odottamaan ylösnousemuksen aamunkoittoa. Sain tuntea isomummini Huldan 24 vuoden ajan ja haluan muutamalla sanalla tuoda esiin niitä tunteita, joita Huldan-mummin lähtö tästä ajasta on herättänyt.

Tiedämme, että mummi sai elää pitkän elämän. Hän syntyi aikana, jolloin Suomi oli vielä Venäjälle kuuluva suuriruhtinaskunta ja maata hallitsi keisari Nikolai II. Mummi polveutui vanhoista pohjoissuomalaisista raivaajasuvuista, hänen vanhempansa, isovanhempansa ja heidänkin vanhempansa olivat kaikki kemijärveläisiä. Usein Hulda muisteli lämmöllä vanhempiaan ja kotiaan, josta hän oli saanut perinnöksi elämänohjeen – rukoile ja tee työtä. Huldan äiti Ester kuoli sota-aikana vain 54-vuotiaana; Huldan mukaan hän menehtyi suruunsa, vain vuosi isänmaan vapauden puolesta kaatuneen poikansa jälkeen. Isä, tunnettu kunnallismies ja myös seurakunnan elämässä vaikuttanut Frans Eemil Kostamovaara eli Laurilan Ransi eli lähes 84-vuotiaaksi ja oli huolehtivana hahmona mukana tyttärensä elämänvaiheissa vielä tämän perustettua oman perheen.

Vuonna 1935 Hulda löysi elämänkumppaninsa, Kiherin tilan isännän Janne Kaisamatin. Kostamon seurojentalolla mummi kertoi Janne-ukin kosineen häntä. Olivathan he tunteneet toisensa jo vuosien takaa, kun perheet olivat entuudestaan tuttuja, mutta jonkin aikaa oli Janne-ukki kerännyt rohkeutta nuoren tytön kosimiseen. Olihan heillä kuitenkin yli 12 vuoden ikäero. Sen jälkeen Hulda tuli Kemijoen yli, Kostamosta Levärannalle. Veneellä tuotiin isän antamat lehmät Kiheriin ja kirkonkylän kautta hevosilla tuotiin muut tavarat, joita lapsuudenkodista mukaan annettiin. Siitä alkoivat vuodet maatilan emäntänä ja perheenäitinä. Avioliitto Janne-ukin kanssa kesti 42 vuotta. Se, mikä kerran oli Jumalan ja kirkkoherra Laitisen edessä luvattu, pidettiin vankkumattomasti – myötä- ja vastamäessä kuolemaan saakka, ja vielä kuolemaan jälkeenkin. Ei siinä varmasti aina kauniita ja helliä sanoja osattu sanoa, mutta teoissa se rakkaus osoitettiin ja pysyttiin yhdessä loppuun saakka. Mummi kertoi minulle monesti, että yli kolmen vuosikymmentä kestäneen leskeytensä aikana ei hänelle tullut mieleenkään ottaa uutta miestä.

Kun mummin kuolinvuoteen äärellä istuessani katsoin hänen yöpöydällään Janne-ukin valokuvaa, jota mummi kertoi päivittäin katsovansa ja muistelevansa, niin mieleeni tuli runonpätkä, jota usein käytetään kuolinilmoituksissa ja muistokirjoituksissa:

Lapsuudestani muistan mummin touhukkaana, mutta hieman etäisenä hahmona, jonka luona käytiin lomilla syömässä torttua ja kertomassa, miten koulussa oli mennyt. Mutta vähitellen, vuosien kuluessa, tutustuin Hulda Kaisamattiin mummin roolin takana. Sieltä löytyi ihminen – kaikkine puolineen. Kyllähän mummissa särmää oli. Hänellä oli vahvat mielipiteet, eikä hän kaihtanut tuoda niitä julki. Kävimme lukemattomia keskusteluja erilaisista asioista, milloin omaisten ja kylänväen elämästä, milloin ajankohtaisista yhteiskunnallisista tapahtumista. Mummihan seurasi maailman tapahtumia lähes viimeiseen saakka. Vasta viimeisinä elinviikkoina voimien ehtyessä Pohjolan Sanomat ja Koillis-Lappi jäivät lukematta.

Sanotaan, että yhteiskunnan sivistystason kertoo se, miten se kohtelee vanhuksiaan. Mielestäni sama pätee myös ihmisyksilöihin. Vaikka ihminen menettäisi vanhuuden ja sairauden myötä työkykynsä, ei hän menetä ihmisarvoaan. Sittenkin kun työpanosta ei voi enää antaa, voi vuosikymmenien varrella kertynyttä henkistä pääomaa löytyä jaettavaksi vielä vaikka miten paljon. Jos osaisin, voisin kirjoittaa paksun kirjan kaikesta siitä, mitä mummi minulle näiden vuosien aikana ehti kertoa. En koskaan kokenut vierailuja ikävinä velvollisuuksina, vaan rikastuttavina ja opettavaisina kokemuksina. Oli ihmeellistä, miten hän saattoi säilyttää mielensä niin virkeänä vielä sittenkin, kun fyysinen ruumis oli tekemässä loppua ja liikuntakyky oli menetetty.

Ja mummi jos kuka antoi totisesti työpanoksen tälle yhteiskunnalle. Hän piti varmasti laiskuutta yhtenä suurimmista synneistä. Millaista oli tulla nuorena tyttönä miniäksi Levärannalle ja joutua vaikeissa oloissa tekemään ankaraa työtä, jotta perhe pysyisi leivässä? Ei se varmastikaan ollut aina nautinnollista, mutta vaikeuksia ei auttanut jäädä vaikertamaan. Ja työstä – ja oman työn hedelmistä nauttimisesta – sai voimaa, iloa ja jaksamista arkeen.

Huldan kuolinilmoitukseen on liitetty värssy: ”Oi Herra palkitse äidin vaivat, niin paljon aikaan nuo kädet saivat”. Se kuvaa hyvin sitä elämää, jonka Hulda täällä maan päällä eli.

Kerran, asuessaan vielä kotona ja melko terveenä, mummi kertoi minulle saavansa voimaa työstä ja terveydestä. Sitten nämä molemmat asiat häneltä vietiin. Sydänsairaus paheni, lonkkamurtuman vuoksi piti jättää koti. Mutta periksi hän ei antanut, vaikka välillä voimat näyttivät loppuvan. Mummi, henkisesti terveenä ihmisenä, joutui makaamaan kuusi kuukautta kroonikkopotilaiden keskellä Sairaala Lapponian vuodeosastolla. Tänä masentavana aikana hän opetteli leikkauksen jälkeen 89-vuotiaana vielä kävelemään uudestaan. Lopulta hoitajat kertoivat, että mummi oli yhteisen ruokailun aikana ruokapöydässä syöttänyt toisia vanhuksia. Vihdoin aukesi paikka Hoivakoti Puistolaan, jossa mummi asui lähes neljä vuotta. Hoitoonsa hän oli hyvin tyytyväinen. Hoivakodilla hän kutoi vielä monet sukkaparit, kunnes paheneva sairaus pakotti siitäkin työstä luopumaan.

Olen suuresti kiitollinen ja iloitsen siitä, että sain olla mukana mummin maallisen elämän viimeisissä vaiheissa. Tänä aikana minulle kirkastui entistä selvemmin kristinuskon merkitys. Jouluaatonaattona mummi ilmoitti hoitajille, että hän tahtoo ottaa vastaan ehtoollista. Mummi oli ollut tuolloin sairaana noin viikon. Mummi pyysi hoitajia soittamaan myös minut paikalle. Heti kun sain tämän sanoman, tiesin, että mummi on lähdössä tästä ajasta. Hänellä oli ennenkin ollut monia vaikeita sairauksia, mutta aina hänellä oli ollut halua taistella niitä vastaan. Vielä pääsiäisen aikaan, jolloin hän 93-vuotiaana sairastui keuhkokuumeeseen, hän sanoi ollessaan siirrettävänä ambulanssiin ja kohti Rovaniemeä – ”En minä vielä kuole.” Mutta nyt mummi ei halunnut kuulla puhuttavankaan maallisen elämän jatkumisesta. Hän tiesi päiviensä määrän olevan pian täynnä. Kun koetettiin puhua, että tässä olisi kevät tulossa ja pian olisivat syntymäpäivätkin edessä, niin hän vain pyöräytti päätään ja osoitti sormellaan ylöspäin.

Muistan läpi elämäni sen hetken, jolloin mummi hyvästeli minut jouluaatonaattona. Sen jälkeen hän eli vielä kymmenen päivää. Näinä päivinä puhetta ei juuri enää tullut, mutta pääasiassa mummi oli tajuissaan. Kun kävin hänen luonaan, luin hänelle Raamattua ja myös muuta hengellistä kirjallisuutta. Hän ei jaksanut enää puhua, mutta kerrankin laitoin merkille, että hän yhtenäkin päivänä, hyvin uupuneena ja huonovointisena vielä viimeisillä voimillaan liitti kätensä ristiin. Mummi uskoi rukouksen voimaan ja liitti rukoukseen omaisensa ja jälkikasvunsa, niin lähellä olevat kuin kaukaisemmatkin. Mummi kuunteli mielellään hengellistä musiikkia, virret soivat hänen huoneessaan myös sillä hetkellä, kun hänen sielunsa erkaantui ruumista tammikuun toisen päivän aamuna, hieman ennen kello yhtätoista.

Lainasin mummin muistokirjoituksessa Lapin herättäjän, Lars Levi Laestadiuksen kuolemaa käsitellyttä kirjettä. Siinä Laestadiuksen tytär kuvaili isänsä poismenoa. Samanlaiset ajatukset heräsivät mieleeni niinä päivinä, jolloin istuin mummin vuoteen äärellä joulukuun viimeisinä päivinä.

”En oikein osaa kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaisuutta sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa reunalla ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi vieraana tälle maailmalle jo eläessään.”

Ne, jotka eivät usko, väittävät mielellään, että uskonto on vain ihmisten keino paeta kuoleman lopullisuutta ja pettää itseään luulottelemalla, että elämä ei pääty fyysisen ruumiin toiminnan loppumiseen. Vaikka kristinuskon perustasta – maan päällä todella eläneen Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta – on lukuisia todisteita, on kyse niin ihmeellisestä asiasta, että sen voinee hyväksyä vain uskon kautta. Mummille tämä usko oli elävää todellisuutta. Se sama uskon tuli, joka oli vuodatettu eräänä helluntaina kauan sitten Jeesuksen opetuslasten sydämiin, paloi myös tämän lähes 1900 vuotta myöhemmin syntyneen pohjoissuomalaisen talonpoikaisnaisen rinnassa.

Aikamme kiireinen ihminen suunnittelee mielellään aikatauluaan ja puhuu elämänhallinnasta, mutta ei halua ottaa huomioon sitä ainoaa asiaa, joka viime kädessä on varmaa. Sitä, että me kaikki kuolemme kerran. Kuolema on asia, joka on suljettu sairaaloihin ja hoitolaitoksiin ja varattu vain vanhuksille. Se koskettaa hetkellisesti jonkun läheisen kuollessa, mutta sitten se taas unohdetaan ja jatketaan elämää. Ja korkeintaan ajatellaan niin, että eipä sitä voi tietää, mitä kuoleman jälkeen on ja jos jotain onkin, niin kyllä minä sinne parempaan paikkaan pääsen, olenhan niin hyvin elänyt.

Me kuitenkin voimme tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Se on kerrottu Raamatussa, Jumalan ihmiskunnalle lähettämässä suuressa rakkauskirjeessä. Vaikka ihmiskunta on langennut syntiin, ei Jumala hylännyt meitä, vaan tuli itse ihmiseksi Pojassaan Jeesuksessa, ja kärsi sen rangaistuksen, joka oli varattu meille. Joka ottaa tämän sanoman henkilökohtaisesti vastaan, saa maallisen elämänsä päätyttyä todeta kohdallaan tapahtuneen Raamatun lupauksen: ”Totisesti, totisesti, joka pitää kiinni minun sanastani, ei ole kuolemaa näkevä.” Mutta Jumala rakasti ihmistä niin paljon, että antoi meille vapaan tahdon. Meistä jokainen voi myös torjua ilosanoman Jeesuksesta. Meille käy uskomme mukaan.

Mummi otti Jeesuksen Kristuksen vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanaan ja sai syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Mummi lähti tästä ajasta pois iloiten ja riemumielin. Hänelle iankaikkisuus oli elävää todellisuutta. Kävin katsomassa hänen ruumistaan muutama tunti hänen kuolemansa jälkeen. Vaikka tilanne oli hyvin raskas ja ahdistava, niin silläkin hetkellä oli totta, että kuolema on voitettu Golgatan ristillä. Niinpä sain luottavaisin mielin sanoa: Näkemiin - ei hyvästi!

Kuolema ei ole kaiken loppu ja tyhjiin raukeaminen. Se on uusi syntymä, jota emme maallisin sanoin voi kuvailla. Eihän syntymättömälle lapsellekaan, joka ei ole nähnyt muuta kuin pimeyden äitinsä kohdussa, voisi kertoa ymmärrettävästi, millainen paikka maailma on. Mutta siitä voimme olla varmoja, että jos lähdemme tästä ajasta, emme omiin ansioihimme, vaan Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen turvaten, niin saamme lähteä yhtä iloiten ja riemuiten kuin mummi tästä ajasta lähti. Jeesus sanoi kerran Golgatalla toiselle kanssatuomituistaan: "Totisesti, totisesti, vielä tänä päivänä olet kanssani paratiisissa". Tammikuun 2. päivä tämä kävi mummin kohdalla toteen.