Kävimme Dubaissa keväällä 2001. Tarkoituksemme oli ollut vierailla siellä jo edellisvuonna, mutta mummini innostui lopulta enemmän matkasta Pekingiin (oik. Beijing). Nyt suuntasimme kuitenkin Dubaihin, ennestään meille täysin tuntemattomaan maailmankolkkaan.
Hotellimme sijaitsi alueen suurimman ostoskeskuksen yhteydessä. Hotelli oli hieno, huoneet tilavia, eivätkä eronneet mitenkään länsimaisista paitsi että pöydän pinnassa oli Mekkaan päin osoittava nuoli. Tullessamme oli pyhäpäivä, joten kaikkialla oli hiljaista. Hotellista pääsi ostoskeskukseen parkkihallin kautta. Tulopäivänämme se oli tyhjä, mutta arkipäivisin täynnä Land Rovereita, joiden sisältä nousi useita hunnutettuja arabinaisia lapsilaumojen kanssa.
Dubai ei ole varsinaisesti rantalomakohde eikä myöskään kulttuurikohde. Molempia elämyksiä on silti tarjolla, erityisesti viimemainittua, jos kulkee silmät auki. Useimmilla hotelleilla on oma uimaranta, ja rantalomasta pitävien kannattaakin ottaa hotelli kaupungin ydinkeskustan ulkopuolelta, meren rannalta. Yleisten rantojen palvelutaso ei ole samaa luokkaa kuin hotellia. Bikiniasuisia tyttöjä etsiville tämä ei luonnollisestikaan ole oikea matkakohde; paikalliset naiset menevät hunnutettuina myös veteen.
Arabiemiraatit ovat länsimaiselle ihmiselle
turvallinen maa, ainakin meidän käyntimme aikaan. Tiukka
islaminuskon noudattaminen toki näkyy kaikkialla, mutta
turistille siitä ei ollut mielestäni mitään haittaa.
Rikollisuutta ei ollut juuri ollenkaan, siitä ankarat
rangaistukset pitivät huolen. Alikulkukäytävien mosaiikit oli
suunniteltu taidokkaasti eikä missään näkynyt jälkeäkään
graffiteista, joita tapaa Suomessa varmaan joka ainoassa
betoniseinässä. Humalaisia ei myöskään tavannut, sillä
alkoholi on tiukasti kielletty. Tosin hotellien baareissa
turisteille tarjoillaan alkoholia, mutta paikallisissa paikoissa
ehdottomasti ei.
Ennen kaikkea Dubai on ostosmatkailijoiden suosikkikohde. Lukuisat tavaratalot ovat täynnä tuotteita laidasta laitaan. Varsinkin paahtavan kuumana kesäaikana nämä erittäin hyvin ilmastoidut rakennuskompleksit muodostuvat suosituiksi kokoontumispaikoiksi. Paikalliset sheikit lahjoittavat usein arpajaispalkintoja, ja arvontoja suoritetaan päivittäin tavaratalojen asiakkaiden kesken.
Perinteisempää kaupantekoa löytyy
erilaisilta torialueilta, joskin mielestäni tinkimiskulttuuri
oli – onneksi – paljon vaisumpaa kuin monissa muissa
itämaissa. Kultamarkkinat ovat kai ne kaikkein kuuluisimmat.
Eräs seurueeseemme kuulunut rouva kertoi tinkineensä pitkään
yhdestä pienestä kultasormuksesta. Kesken kaupanteon kauppaan
oli tullut paikallinen sheikki neljän vaimonsa kanssa ja alkanut
latoa suuria kultaesineitä tiskille; nimittäin kaikille
vaimoille pitää kulttuurin ja uskonnon mukaan ostaa saman
verran lahjoja. Mainittu suomalaisrouva oli tuntenut itsensä
kovin pieneksi silloin.
Melko lähellä Dubaita sijaitsee Sharjahin
emiraatti, eräänlainen osavaltio. Sen lahjoitti
Arabiemiraateille Saudi-Arabian kuningas Feisal sillä ehdolla,
että tiukat islamilaiset lait ovat siellä aina voimassa. Vaikka
kuningas Feisal kaatui veljenpojan ampumiin laukauksiin jo kauan
sitten, ehtoja noudatetaan edelleen. Suhtautuminen esim.
alkoholiin on vielä tiukempaa Sharjahissa kuin Dubaissa.
Teimme ostosretken Sharjahiin. Siellä oli usean rakennuksen muodostama basaarikokonaisuus. Myytävänä oli hyvin monenlaisia tuotteita ja hintataso sangen edullinen. Ostin eräästä antiikkikaupasta kellon, jolla beduiinit olivat aikanaan kutsuneet kameleita. Kun sen metallipintaa kiertää puukalikalla, muodostuu kumea ja kantava ääni. Oikeaan antiikkiin minulla ei sitten rahaa juuri muuten riittänytkään, paitsi erääseen pieneen esineeseen, joka kuvasi jonkinlaista lintua ja jonka jalustan alapuolella oli ilmeisesti raspattu jalkojen kovettumia. Ehkä jonkin beduiinin vaimo oli sillä hoitanut miestään tämän palatessa pitkiltä aavikkovaelluksiltaan.
Kävimme myös retkellä Al Ainin kaupungissa, joka sijaitsi keskellä aavikkoa. Sillä paikalla oli sijainnut se telttakylä, jossa maan silloinen hallitsija sheikki Zayed oli syntynyt. Nyt siellä lepäsi keidasmainen kaupunki. Vierailimme paikallisessa taatelitehtaassa. Samalla retkellä kävimme naapurivaltion Omanin puolella. Oman on kovin köyhä ja alkukantainen maa verrattuna Arabiemiraatteihin johtuen maiden kovin toisenlaisesta historiasta. Omanilaisilla kamelimarkkinoilla seurueemme naiset saivat naimatarjouksia paikallisilta kamelinkasvattajilta, keski-ikäiset naisetkin hyvin nuorilta miehiltä. Ikää tärkeämpi on kuulemma vaalea iho ja länsimaisuus. On suuri status symboli omistaa länsimainen vaimo.
Vielä vierailumme aikaan Arabiemiirikuntien liittovaltio lepäsi suuren sheikin, Zayed bin Sultan Al Nahyanin lujassa mutta rakastavassa otteessa. Sheikki oli juuri toipumassa leikkauksesta, ja hän oli esiintynyt julkisuudessa ensi kertaa pitkän tauon jälkeen. Yhden lehden koko etusivu koostui niiden hallitusmiesten ja kuningassuvun jäsenten nimilistasta, jotka ovat toivottaneet hallitsijalle hyvää terveyttä.
Kaupungilla oli mahdotonta kävellä kohtaamatta sheikin kuvia, joita oli kiinnitetty niin kerrostalojen julkisivuihin kuin ravintoloiden seiniinkin. Jo lentokentällä sheikki Zayed oli muotokuvassa toivottamassa meitä tervetulleeksi. Meidän länsimaalaisten on vaikea ymmärtää senkaltaista henkilöpalvonnaksi mieltämäämme toimintaa, mutta sheikki oli todella aidosti kansansa rakastama mies. Maassa ei toki ollut poliittista oppositiota, ei edes puolueita, vaan yksinvaltaa käytti pieni piiri, viime kädessä yksi mies, mutta kaikki vakuuttivat, että se järjestelmä sopii heille. Sheikki Zayed kun ei ollut julma itsevaltias, vaan poikkeuksellisen viisas ja kaukonäköinen mies.
Sheikki Zayed oli johtanut maata sen itsenäistymisestä saakka vuodesta 1971. Hän oli toiminut ulkomaisten öljy-yhtiöiden oppaana jo nuorena poikana 1930-luvulla. Toisin kuin moni muu arabijohtaja, sheikki Zayed kehitti maansa oloja kaikin voimin. Öljyvarojen alkaessa virrata maahan alkeellisten kylien tilalle kohosi kaupunkeja moderneine vesi- ja sähköverkkoineen, sairaaloineen ja kouluineen. Tyhjälle aavikolle muodostui moderni valtio. Ja sellaiset asiat, joita emme yleensä yhdistä tuon alueen hallitsijoiden hyveisiin, kuten naisten oikeudet ja luonnonsuojelu, olivat hänen sydäntään lähellä.
Eihän maassa tietenkään voitu mistään sananvapaudesta puhua siinä mitassa kuin se meillä on ymmärretty, mutta toisaalta – miksi valittaakaan? Oppaamme kertoi, että maassa terveydenhoito oli täysin ilmaista, vaikka sitten ohitusleikkaukseen menisi. Valtio kustansi myös koulutuksen, yliopistokoulutusta myöten. Asuntolainaakin sai halvalla ja jos puolet maksoi, niin lopun sai anteeksi yli kahteen miljoonaan markkaan asti. Satumaisen rikas sheikki suuntasi öljyvaroja alati kansansa hyvinvointiin. Osaltaan se oli johtanut siihen, että nuori sukupolvi oli oppinut laiskotteluun ja kaikki ruumiilliset työt teetettiin Intiasta, Pakistanista ja Filippiineiltä tulevilla siirtotyöläisillä.
Sheikki Zayed oli todellinen heimopäällikkö, ehkä viimeinen lajiaan. Hän oli elänyt paimentolaisajan, perinteisen arabien elämäntyylin telttoineen kaikkineen ja johtanut maansa suureen muutokseen. Mutta hän ei jäänyt lepäämään laakereilleen ja nauttimaan miljoonistaan rauhassa öljyn löydyttyä. Sheikki Zayed tajusi, että öljy kerran loppuu, ja hyvinvoinnin aika ei saa päättyä siihen. Maasta kehitettiin myös matkailuparatiisi ja siinä on mielestäni onnistuttu aika hyvin, vaikka turistit ovatkin länsimaisia ja paikalliset melko tiukan linjan muslimeja.
Monet kansalaiset olivat huolissaan sheikkinsä terveydestä matkamme aikana. Kävi mielessä, että kumpi huoletti enemmän, vanhan miehen elämä vai hänen kuolemansa seuraukset kansakunnalle. Kolme vuotta Dubaissa käyntimme jälkeen sheikki Zayed kuoli 2.11.2004. Valtakunta lamaantui, kansan surulla ei ollut rajoja, virallinen suruaika kesti 40 päivää. Myös länsimaissa oltiin pahoillaan maltillisen ja lempeän hallitsijan poismenosta. Hän teki Arabiemiraateista sen, mitä se on tänään.