Usko Jumalaan on ollut elämässäni lapsuudesta saakka ja koen sen antaneen minulle runsaasti voimaa varsinkin vaikeampina aikoina. Äidinäitini opetti minut luottamaan Jumalan johdatukseen ja rukouksen voimaan. Hänen toimestaan kävin lapsena kolme vuotta seurakunnan kerhossa, missä Kaisa Heikkisen johdolla sain oppia perusasioita uskosta. Hengellisessä mielessä minulle tärkeää aikaa olivat lukion uskontotunnit, jolloin opettaja Ritva Kajasviidan opetus kristinuskosta teki minuun suuren vaikutuksen. Se opetus ei ollut tuomitsevaa tai ahdasmielistä, vaan siitä välittyi Jumalan armo ja rakkaus ihmisiä kohtaan.

Kristillinen usko eroaa kaikista muista maailman uskonnoista käsittääkseni siinä, että muissa uskonnoissa täytyy ihmisen toimia tiettyjen sääntöjen mukaan pelastuakseen. Kristinusko lähtee siitä, että ihminen itse ei voi ansaita omaa pelastustaan, vaan Jeesus on kuollut meidän puolestamme. Uskosta ihminen sitten saa voimaa pyrkiä elämään kristitylle sopivaa elämää. Ja usein toisen ihmisen tuomitsemisen sijasta on syytä katsoa ensinnä itseään, omia tekemisiään ja virheitään. Aina en ole varmasti siinä onnistunut.

En ole lähtöisin ydinperheestä, mutta suvun vaikutus kasvussani on ollut hyvin suuri. Itse pidän perhettä yhteiskunnan perusyksikkönä. Perhearvoja on puolustettava vaikeinakin aikoina, avioliitto pidettäköön kunniassa ja yhteiselämän mallina. Samoin kirkon on voitava rohkeasti puolustaa elämää kaikissa muodoissaan. Nykyään on miltei mahdotonta vastustaa aborttia leimautumatta ahdasmieliseksi ja arkiajattelusta vieraantuneeksi. Kuitenkin asiaa on tarkasteleva siltä kannalta, että syntymättömällä lapsella on oikeus elämään. Elämä on Jumalan lahja, joka annetaan kullekin ihmisille vain yhden kerran. Kristityn on aina puolustettava elämää.

Kristillisellä kirkolla on ollut suuri merkitys maamme historiassa. Kansan moraalinen selkäranka on kestänyt kristinuskon avulla. Jumalan johdatuksen voi nähdä kansamme vaiheissa, varsinkin talvisodan ihmeessä ja sotien jälkeisenä aikana, erityisesti J. K. Paasikiven elämäntyössä. Tämä sangen temperamenttinen valtiomies uskoi syvästi Jumalan johdatukseen ja luki säännöllisesti Raamattua kaivatessaan neuvoa ja lohtua ankarien aikojen keskellä.

Kansankirkolla on edelleen paikkansa yhteiskunnassamme. Vaikka moniarvoisuus valtaa alaa, toivon valtion ja kirkon yhteistyön jatkuvan. Tunnustuksellista uskonnonopetusta on voitava antaa ja suvivirsi raikukoon edelleen koulujen juhlasaleissa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kirkolla on paikkansa erityisesti heikommassa asemassa olevan ihmisen puolustamisessa. Niiden ihmisten, joilla ei ole mitään etujärjestöä tukenaan. Tämä on hyvin sopusoinnussa poliittisen aate-isäni Santeri Alkion testamentin kanssa: "Älä unohda köyhän asiaa!" Ökymiljonäärien optiosaalistus ja tuloerojen kasvu tuntuvat jatkuvan, olipa vallassa kuka tahansa. Se ei voi olla oikein.

Itse en ole minkään herätysliikkeen jäsen, mutta pidän niiden työtä suuressa arvossa ja jaan monia käsityksiä eri herätysliikkeiden kanssa. Lapin kristillisyydelle erityisen merkittävää on ollut Lars Leevi Laestadiuksen hengellinen perintö, jota pidän tärkeänä. Käsitys siitä, että Jumalan sanassa on kaksi terää: armo ja laki, on sydäntäni lähellä. Pelastumme yksin armosta, mutta uskovakin ihminen tekee virheitä ja syntejä ja siksi hänen täytyy muistaa myös lakia. Raittiusaatteen leviäminen lestadiolaisen herätyksen myötä on myös ollut hyvin merkittävää, varsinkin 1800-luvun puolenvälin tienoilla, jolloin viheliäisessä köyhyydessä elänyt maakunta oli suorastaan hukkua viinaan.

Naispuolisten pappien vastustajat tuntuvat usein väittävän, että hyväksyjät eivät kunnioita Raamatun sanaa, vaan haluavat tehdä siitä tasa-arvokysymyksen. Minulle naisen pappina toimiminen ei ole tasa-arvokysymys. Vastustajien argumentointi vain ei ole vakuuttanut. Kun Raamatussa sanotaan, että "nainen vaietkoon seurakunnassa", niin miksi vastustajat eivät vastusta naisten osallistumista myös seurakunnan hallintoon, esimerkiksi kirkollisvaaleihin. Eihän Raamatun kohdassa sanota, että nainen vaietkoon seurakunnassa pappina. Kirjaimellinen tulkinta käskystä, jonka mukaan papin on oltava yhden naisen mies johtaisi mielenkiintoiseen tilanteeseen suhtautumisessa leskiin ja poikamiehiin pappeina.

Henkilökohtaisesti uskon, että ne kohdat, joilla naispappeja vastustetaan, on nähtävä aikansa kulttuuriympäristöä vasten. Tuolloin tuskin olisi ollut edes mahdollista ajatella, että nainen olisi toiminut juuri missään johtavassa virassa.

En usko, että Jumala on asettanut yhtään käskyä turhaan, vaan kaikki on ihmisten parhaaksi. Mitä pahaa naisten toimimisessa pappina on kirkossamme ollut? Moni ihminen kokee Jumalan toimineen naispapin välityksellä. Naispappeuden vastustajat mieluusti vetoavat omantunnon vapauteen - mikä heille sallittakoon ja toivon heidän mahtuvan samaan kirkkoon - mutta joskus tuntuu, että ajateltaisiinko vähääkään naispappien hyväksyjien omaatuntoa, mikäli vastustajilla olisi kirkossa enemmistö.

Hyvin ja vähemmän hyvin tehtäviään hoitavia pappeja on varmasti sekä miespuolisten että naispuolisten joukossa. Tietysti on sellaisia seurakuntalaisia, jotka mieluummin toimivat miehen kuin naisen kanssa. Heille se mahdollisuuksien mukaan suotakoon. Toivoisin myös, että riippumatta siitä, miten tähän kysymykseen suhtaudumme, voisimme kaikki pysyä samassa kirkossa.

Luomisessa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Lapset syntyvät miehen ja naisen välisestä suhteesta, ei mistään muusta. Homoseksuaalit ovat samanarvoisia ihmisinä kuin ns. valtaväestökin, me kaikki olemme syntiä tehneet, mutta homosuhdetta ei voi kaikin osin rinnastaa heterosuhteeseen. Kristillinen avioliitto kuuluu miehelle ja naiselle, tämä suhde on ainutlaatuinen. Näin on luomisessa säädetty. Jos yhteiskunta onkin toiselle tielle lähtenyt, niin on uskomatonta, että kristillisessä kirkossa vaaditaan avioliittoa muulle yhdistelmälle kuin miehelle ja naiselle. Se olisi jyrkästi vastaan sitä perustaa, jolle koko kristillinen maailma on rakentunut.

Jumala rakastaa ihmistä ja siunasta pyytävälle ihmiselle se on suotava. Mutta sellaisen suhteen, jota Raamattu ei hyväksy, siunaaminen olisi vastoin uskontoa. Tällaisessa suhteessa elävät ihmiset voidaan kyllä siunata ja heidän puolestaa voidaan ja pitääkin rukoilla, kuten kaikkien ihmisten puolesta. Me kaikki olemme syntisiä ihmisiä. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomita, opetti Jeesus. On eri asia tuomita synti ja tuomita ihminen. Syntiä ei voi kuitenkaan kirkko siunata, vaikka meidät syntiset ihmiset todella tulee siunata.

Ajattelen asiaa myös lasten kannalta. Jos homosuhteet hyväksytään yhteiskunnassa perinteisen perhekäsityksen veroiseksi ihanteeksi, niin silloinhan meidän on oltava valmiita opettamaan lapsillemme, että te voitte tykätä tytöistä tai pojista, kokeilkaa kaikkea mikä kivalta tuntuu. Pelottava tulevaisuudennäkymä. Tässä kysymyksessä liberalisoituminen on mennyt aivan liian pitkälle pois turvallisista, terveellisistä arvoista. 

Tiedän, että tämä kantani voi loukata monia ja olen siitä pahoillani. Me kaikki ihmiset olemme syntisiä ja tarvitsemme syntien anteeksiantoa. On ymmärrettävää, että moni kysyy, mitä vahinkoa homosuhteiden siunaamisessa on? Eikö näitä ihmisiä ole jo tarpeeksi vainottu vuosisatojen ajan? Kuitenkaan kirkon usko ja oppi eivät ole kansanäänestyksellä päätettäviä ja kulloistenkin ajanjaksojen mukaan muuttuvia. Raamatun kanta miehen ja naisen välisen suhteen ainutlaatuisuudesta on niin selvä, että en uskalla sitä vastustaa, olipa suuren yleisön kanta mikä tahansa.

Lähetystyöhön on usein yhdistettynä kehitysyhteistyö. Kristitty ei voi katsoa välinpitämättömänä, kun nälänhätä ja sairaudet riehuvat varsinkin ns. kolmannessa maailmassa. Joku voi ajatella, että miksi me köyhiä maita autamme, eihän meitäkään kukaan ole auttanut. Sellainen ajattelutapa on räikessä ristiriidassa kristillisen uskon kanssa. Sitäpaitsi myös rikkaalle lännelle on suoranaista etua kehitysmaiden olojen edistämisestä, sillä paitsi että se poistaa inhimillistä kärsimystä, se vakauttaa maiden taloudellisia ja poliittisia oloja ja näin avaa uudet näkymät niin maailmankaupalle ja toisaalta kitkee terrorismia ja edistää maailmanrauhaa. Ja kerranhan Jeesus kysyy meiltä viimeisellä tuomiolla, mitä olemme tehneet vähimpien veljien hyväksi? Pankkitilin saldo tai metsähehtaarit eivät sillä tuomiolla auta.

Juuri lähetyskentillä syntyi käytännön tarve ekumeniatyölle eli kristillisten kirkkojen väliselle yhteistyölle. Kristukseen uskovien kirkko on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko. Sen sijaan hallinnollisesti kristikunta on jakautunut historian kuluessa moniin kirkkokuntiin, joista suurimpia ovat roomalaiskatolinen kirkko, ortodoksinen kirkko sekä protestanttiset kirkot, joihin oma luterilainen kirkkomme kuuluu sekä erilaiset vapaat suunnat. Nykyään yhä useampi tunnustaa, ettei mikään näistä kirkoista itsessään tuo pelastusta, vaan usko Vapahtajaan Jeesukseen, joka on kirkoille yhteinen. Kaikki kristityt kirkot tunnustavat yhden kolmiyhteisen Jumalan, Jeesuksen pelastajaksi ja Raamatun auktoriteetin.

Olen joskus havainnut ahdasmielistä suhtautumista ekumeniatyöhön myös oman kirkkomme piirissä. Se on hyvin valitettavaa ja surullista. En jaksa uskoa, että oikeaoppisen luterilaisuuden tunnusmerkki on esim. vihamielinen suhtautuminen roomalaiskatoliseen kirkkoon. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta Vapahtaja on yhteinen. Edellinen paavi, Johannes Paavali II, teki suuriarvoista työtä kristillisten kirkkojen ja erityisesti katolilaisten ja luterilaisten yhteistyön edistämiseksi. Opillisista erimielisyyksistä huolimatta samaa Jeesusta kansat ympäri maailmaa ylistävät pelastajanaan. Myrskyävässä maailmassa kristilliselle sanomalle on entistä enemmän tarvetta ja sitä pystytään levittämään sitä paremmin, mitä sopuisammin kristilliset kirkkokunnat elävät toistensa rinnalla ja tekevät yhteistyötä.

Politiikassa täytyy joskus myös tehdä yhteistyötä kovinkin toisenlaisen arvomaailman omaavien ihmisten kanssa ja antaa periksi tavoitteistaan kompromisseja tehtäessä. Sen sijaan periaatteitaan vastaan ihmisen tulisi toimia. Eräässä tv-ohjelmassa ortodoksinunna Äiti Kristoduli sanoi: "Sielullinen rappio alkaa, kun ihminen toimii periaatteitaan vastaan". Näin se varmasti onkin.

Minulta on joskus kysytty, että onko uskovan ihmisen sopivaa toimia poliittisessa elämässä, jossa ehkä joutuu joskus toimimaan kovastikin toista ihmistä vastaan. Minäkin särmikkäänä ihmisenä olen varmasti useinkin käyttänyt voimakkaita puheenvuoroja. Kunnallispolitiikassa on joskus syviä ristiriitoja. Kaikesta oppii. Yleensä pitäisi oppia, paitsi omista, myös toisten virheistä; onnistumisen laita on sitten niin ja näin. 

Siitä olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni, että omaatuntoani vastaan en ryhdy toimimaan, kuten Martti Luther sanoi, sehän on jopa terveydelle vaarallista.