|
Kirkollisvaaleja ennen kirjoitin seuraavasti: "Mielestäni on hyvä, että ehdokkaaksi asetettavat henkilöt
kertovat, minkälaisten arvojen pohjalta he toimivat ja mihin he uskovat. Kun
kyseessä on seurakunnan luottamustoimi, se on suorastaan välttämätöntä. Tällöin
äänestäjien on helpompi tehdä valinta. Olenko hyvä vai huono ehdokas, siihen
olen jäävi ottamaan kantaa. Luultavasti jokainen ehdokas uskoo olevansa
kykeneväinen suorittamaan sitä tehtävää, johon pyrkii; miksi muuten olisikaan
ehdolla?"
Tällä sivulla kerron uskostani, arvoistani sekä näkemyksistäni
erilaisten kirkkoon liittyvien ajankohtaisten kysymysten suhteen. Koska kirkon
sisällä käydään keskustelua erityisesti kahdesta kysymyksestä, naispappeudesta
ja samaa sukupuolta olevien parien suhteista, niin kerron mielipiteeni myös niistä.
Kokemuksia ristin tieltä
- kirjani nettiversio -
USKO |
Olen kristitty ja uskon apostolisen uskontunnustuksen
mukaisesti. Uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, uskon että Jeesus kuoli syntiemme
tähden Golgatan ristillä, nousi kuolleista ja elää tänäkin päivänä. Uskon
ylösnousemukseen ja kuolemanjälkeiseen elämään. Jumala loi tämän maailman
aikojen alussa, mutta ei syntiinlankeemuksenkaan jälkeen hylännyt
luomakuntaansa, vaan antoi ilmoituksen itsessään paitsi luonnossa niin erityisen
ilmoituksen kautta ensin juutalaisten vaiheissa ja sitten pojassaan Jeesuksessa
Kristuksessa.
Usko Jumalaan on ollut elämässäni lapsuudesta saakka ja koen sen
antaneen minulle runsaasti voimaa varsinkin vaikeampina aikoina. Äidinäitini
opetti minut luottamaan Jumalan johdatukseen ja rukouksen voimaan. Hänen
toimestaan kävin lapsena kolme vuotta seurakunnan kerhossa, missä Kaisa
Heikkisen johdolla sain oppia perusasioita uskosta. Hengellisessä mielessä
minulle tärkeää aikaa olivat lukion uskontotunnit, jolloin opettaja Ritva
Kajasviidan opetus kristinuskosta teki minuun suuren vaikutuksen. Se opetus ei
ollut tuomitsevaa tai ahdasmielistä, vaan siitä välittyi Jumalan armo ja rakkaus
ihmisiä kohtaan.
Kristillinen usko eroaa kaikista muista maailman uskonnoista käsittääkseni
siinä, että muissa uskonnoissa täytyy ihmisen toimia tiettyjen sääntöjen mukaan
pelastuakseen. Kristinusko lähtee siitä, että ihminen itse ei voi ansaita omaa
pelastustaan, vaan Jeesus on kuollut meidän puolestamme. Uskosta ihminen sitten
saa voimaa pyrkiä elämään kristitylle sopivaa elämää. Ja usein toisen ihmisen
tuomitsemisen sijasta on syytä katsoa ensinnä itseään, omia tekemisiään ja
virheitään. Aina en ole varmasti siinä onnistunut.

|
KIRKON
ARVOT |
Olen sanonut, että kirkon on voitava pitää kiinni kristillisistä
perusarvoista. Maailma on moniarvoistunut, kristillisiä arvoja on haluttu polkea
lokaan. Tällaiseen haasteeseen ei vastata menemällä mukaan "tämän maailman
menoon". Tarkoitan sillä sitä, että miellyttääkseen liberaaleja suuntauksia,
kirkon ei pidä luopua omasta opistaan tai joustaa periaatteistaan. Synti on
uskallettava sanoa synniksi. Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, että kirkon
pitää olla etäinen ja pelottava meille tavallisille ihmisille - päinvastoin,
kirkon on oltava helposti lähestyttävä ja turvallinen. Seurakunta ei saa
myöskään muodostua miksikään sisäpiiriksi.
En ole lähtöisin
ydinperheestä, mutta suvun vaikutus kasvussani on ollut hyvin
suuri. Itse pidän perhettä yhteiskunnan
perusyksikkönä. Perhearvoja on puolustettava vaikeinakin
aikoina, avioliitto pidettäköön kunniassa ja
yhteiselämän mallina. Samoin kirkon on voitava rohkeasti
puolustaa elämää kaikissa muodoissaan. Nykyään
on miltei mahdotonta vastustaa aborttia leimautumatta ahdasmieliseksi
ja arkiajattelusta vieraantuneeksi. Kuitenkin asiaa on tarkasteleva
siltä kannalta, että syntymättömällä
lapsella on oikeus elämään. Elämä on
Jumalan lahja, joka annetaan kullekin ihmisille vain yhden kerran.
Kristityn on aina puolustettava elämää.
Kristillisellä kirkolla on ollut suuri merkitys maamme historiassa. Kansan
moraalinen selkäranka on kestänyt kristinuskon avulla. Jumalan johdatuksen voi
nähdä kansamme vaiheissa, varsinkin talvisodan ihmeessä ja sotien jälkeisenä
aikana, erityisesti J. K. Paasikiven elämäntyössä. Tämä sangen temperamenttinen
valtiomies uskoi syvästi Jumalan johdatukseen ja luki säännöllisesti Raamattua
kaivatessaan neuvoa ja lohtua ankarien aikojen keskellä.
Kansankirkolla on edelleen paikkansa yhteiskunnassamme. Vaikka moniarvoisuus
valtaa alaa, toivon valtion ja kirkon yhteistyön jatkuvan. Tunnustuksellista
uskonnonopetusta on voitava antaa ja suvivirsi raikukoon edelleen koulujen
juhlasaleissa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kirkolla on paikkansa
erityisesti heikommassa asemassa olevan ihmisen puolustamisessa. Niiden
ihmisten, joilla ei ole mitään etujärjestöä tukenaan. Tämä on hyvin
sopusoinnussa poliittisen aate-isäni Santeri Alkion testamentin kanssa: "Älä
unohda köyhän asiaa!" Ökymiljonäärien optiosaalistus ja tuloerojen kasvu
tuntuvat jatkuvan, olipa vallassa kuka tahansa. Se ei voi olla oikein.

|
HERÄTYSLIIKKEET
KIRKOSSA |
Herätysliikkeillä on ollut ja on edelleen suuri merkitys Suomen
kirkossa. Ne ovat vuosisatojen ajan rikastuttaneet kirkkoa ja maamme hengellistä
elämää. Mikään yksittäinen herätysliike ei tietenkään ole "ainoa oikea tie"
pelastukseen, mutta lukemattomat ihmiset ovat löytäneet tien Jumalan yhteyteen
herätysliikkeiden piirissä.
Itse en ole minkään herätysliikkeen jäsen, mutta pidän niiden työtä suuressa
arvossa ja jaan monia käsityksiä eri herätysliikkeiden kanssa. Lapin
kristillisyydelle erityisen merkittävää on ollut Lars Leevi Laestadiuksen
hengellinen perintö, jota pidän tärkeänä. Käsitys siitä,
että Jumalan sanassa on kaksi terää: armo ja laki, on sydäntäni lähellä.
Pelastumme yksin armosta, mutta uskovakin ihminen tekee virheitä ja syntejä ja
siksi hänen täytyy muistaa myös lakia. Raittiusaatteen leviäminen lestadiolaisen herätyksen
myötä on myös ollut hyvin merkittävää, varsinkin 1800-luvun puolenvälin
tienoilla, jolloin viheliäisessä köyhyydessä elänyt maakunta oli suorastaan
hukkua viinaan.

|
NAISEN PAPPINA TOIMIMINEN |
Hyväksyn naisen toimimisen papin virassa, mielestäni nainen voi
olla pappi siinä missä mieskin.
Naispuolisten pappien vastustajat tuntuvat
usein väittävän, että hyväksyjät
eivät kunnioita Raamatun sanaa, vaan haluavat tehdä
siitä tasa-arvokysymyksen. Minulle naisen pappina toimiminen ei
ole tasa-arvokysymys. Vastustajien argumentointi vain ei ole
vakuuttanut. Kun Raamatussa sanotaan, että "nainen vaietkoon
seurakunnassa", niin miksi vastustajat eivät vastusta naisten
osallistumista myös seurakunnan hallintoon, esimerkiksi
kirkollisvaaleihin. Eihän Raamatun kohdassa sanota, että
nainen vaietkoon seurakunnassa pappina. Kirjaimellinen tulkinta
käskystä, jonka mukaan papin on oltava yhden naisen mies
johtaisi mielenkiintoiseen tilanteeseen suhtautumisessa leskiin ja
poikamiehiin pappeina.
Henkilökohtaisesti uskon, että ne kohdat, joilla naispappeja vastustetaan,
on nähtävä aikansa kulttuuriympäristöä vasten. Tuolloin tuskin olisi ollut edes
mahdollista ajatella, että nainen olisi toiminut juuri missään johtavassa
virassa.
En usko, että Jumala on asettanut yhtään käskyä turhaan, vaan kaikki on
ihmisten parhaaksi. Mitä pahaa naisten toimimisessa pappina on kirkossamme
ollut? Moni ihminen kokee Jumalan toimineen naispapin välityksellä.
Naispappeuden vastustajat mieluusti vetoavat omantunnon vapauteen - mikä heille
sallittakoon ja toivon heidän mahtuvan samaan kirkkoon - mutta joskus tuntuu,
että ajateltaisiinko vähääkään naispappien hyväksyjien omaatuntoa, mikäli
vastustajilla olisi kirkossa enemmistö.
Hyvin ja vähemmän hyvin tehtäviään hoitavia pappeja on varmasti sekä
miespuolisten että naispuolisten joukossa. Tietysti on sellaisia
seurakuntalaisia, jotka mieluummin toimivat miehen kuin naisen kanssa. Heille se
mahdollisuuksien mukaan suotakoon. Toivoisin myös, että riippumatta siitä, miten
tähän kysymykseen suhtaudumme, voisimme kaikki pysyä samassa kirkossa.
On muistettava, että uskonveljet ja uskonsisaret esim. katolisessa
kirkossa ja ortodoksisessa kirkossa suhtautuvat asiaan siten, että
papin virka on pysytetty edelleen vain miehillä. Kirkkomme
lähtee vaaralliselle tielle, jos se alkaa suhtautua naispappien
vastustajiin kuin harhaoppisiin. Minun on kyllä vaikea
ymmärtää sellaista ehdottomuutta, että kirkossa ei
voi olla yhtäaikaa naispapin suorittaessa siellä
tehtäviään, mutta yhtä vaikeata on
ymmärtää sitä, että naisen pappina toimimisen vastustajat
leimattaisiin harhaoppisiksi ja ajettaisiin ulos kirkosta; kristikunnan
enemmistö noudattaa kuitenkin heidän kantansa mukaista
virkakäsitystä.

|
SAMAA SUKUPUOLTA
OLEVIEN SUHTEET |
Luomisessa Jumala loi ihmisen mieheksi ja
naiseksi. Lapset syntyvät miehen ja naisen välisestä
suhteesta, ei mistään muusta. Homoseksuaalit
ovat samanarvoisia ihmisinä kuin ns.
valtaväestökin, me kaikki olemme syntiä tehneet,
mutta homosuhdetta ei voi kaikin osin rinnastaa
heterosuhteeseen. Kristillinen avioliitto kuuluu miehelle ja naiselle,
tämä suhde on ainutlaatuinen. Näin on luomisessa
säädetty. Jos yhteiskunta onkin toiselle tielle
lähtenyt,
niin on uskomatonta, että kristillisessä kirkossa vaaditaan
avioliittoa muulle yhdistelmälle kuin miehelle ja naiselle. Se
olisi jyrkästi vastaan sitä
perustaa, jolle koko kristillinen maailma on rakentunut.
Jumala rakastaa ihmistä ja siunasta
pyytävälle ihmiselle se on suotava. Mutta sellaisen suhteen,
jota Raamattu ei hyväksy, siunaaminen
olisi vastoin uskontoa. Tällaisessa suhteessa elävät
ihmiset voidaan kyllä siunata ja heidän puolestaa voidaan ja
pitääkin rukoilla, kuten kaikkien ihmisten puolesta. Me
kaikki olemme syntisiä ihmisiä. Älkää
tuomitko, ettei teitä tuomita, opetti Jeesus. On eri asia tuomita
synti ja tuomita ihminen. Syntiä ei voi kuitenkaan kirkko siunata,
vaikka meidät syntiset ihmiset todella tulee siunata.
Ajattelen asiaa myös lasten kannalta. Jos homosuhteet hyväksytään
yhteiskunnassa perinteisen perhekäsityksen veroiseksi ihanteeksi, niin silloinhan meidän
on oltava valmiita opettamaan lapsillemme, että te voitte tykätä tytöistä tai
pojista, kokeilkaa kaikkea mikä kivalta tuntuu. Pelottava tulevaisuudennäkymä.
Tässä kysymyksessä liberalisoituminen on mennyt aivan liian pitkälle pois
turvallisista, terveellisistä arvoista.
Tiedän, että tämä
kantani voi loukata monia ja olen siitä pahoillani. Me kaikki
ihmiset olemme syntisiä ja tarvitsemme syntien anteeksiantoa. On
ymmärrettävää, että moni kysyy, mitä
vahinkoa homosuhteiden siunaamisessa on? Eikö näitä
ihmisiä ole jo tarpeeksi vainottu vuosisatojen ajan? Kuitenkaan
kirkon usko ja oppi eivät ole kansanäänestyksellä
päätettäviä ja kulloistenkin ajanjaksojen mukaan
muuttuvia. Raamatun kanta miehen ja naisen välisen suhteen
ainutlaatuisuudesta on niin selvä, että en uskalla sitä
vastustaa, olipa suuren yleisön kanta mikä tahansa.

|
EKUMENIA JA
LÄHETYSTYÖ |
Kristinusko on maailman suurin uskonto. Silti ilosanoman
levittäminen, työ Jeesuksen lähetyskäskyn
täyttämiseksi on yhä kesken. Tätä
työtä on tuettava ja edistettävä. Pidän
suuresti hengellisestä laulusta, jossa kerrotaan: "Ei puinen
pölkky auttaa voi, ei kurja kultakaan. On turhaan eessä
kuvien nyt kansat polvillaan." Miten kaunista onkaan, kun aiemmin
pimeydessä eläneet ihmiset saavat kuulla Jeesuksesta, joka on
sovittanut maailman synnin.
Lähetystyöhön on usein yhdistettynä kehitysyhteistyö. Kristitty ei voi katsoa
välinpitämättömänä, kun nälänhätä ja sairaudet riehuvat varsinkin ns.
kolmannessa maailmassa. Joku voi ajatella, että miksi me köyhiä maita autamme,
eihän meitäkään kukaan ole auttanut. Sellainen ajattelutapa on räikessä
ristiriidassa kristillisen uskon kanssa. Sitäpaitsi myös rikkaalle lännelle on
suoranaista etua kehitysmaiden olojen edistämisestä, sillä paitsi että se
poistaa inhimillistä kärsimystä, se vakauttaa maiden taloudellisia ja
poliittisia oloja ja näin avaa uudet näkymät niin maailmankaupalle ja toisaalta
kitkee terrorismia ja edistää maailmanrauhaa. Ja kerranhan Jeesus kysyy meiltä
viimeisellä tuomiolla, mitä olemme tehneet vähimpien veljien hyväksi?
Pankkitilin saldo tai metsähehtaarit eivät sillä tuomiolla auta.
Juuri lähetyskentillä syntyi käytännön tarve ekumeniatyölle eli kristillisten
kirkkojen väliselle yhteistyölle. Kristukseen uskovien kirkko on yksi, pyhä,
yhteinen ja apostolinen kirkko. Sen sijaan hallinnollisesti kristikunta on
jakautunut historian kuluessa moniin kirkkokuntiin, joista suurimpia ovat
roomalaiskatolinen kirkko, ortodoksinen kirkko sekä protestanttiset kirkot,
joihin oma luterilainen kirkkomme kuuluu sekä erilaiset vapaat suunnat. Nykyään
yhä useampi tunnustaa, ettei mikään näistä kirkoista itsessään tuo pelastusta,
vaan usko Vapahtajaan Jeesukseen, joka on kirkoille yhteinen. Kaikki kristityt
kirkot tunnustavat yhden kolmiyhteisen Jumalan, Jeesuksen pelastajaksi ja
Raamatun auktoriteetin.
Olen joskus havainnut ahdasmielistä suhtautumista ekumeniatyöhön myös oman
kirkkomme piirissä. Se on hyvin valitettavaa ja surullista. En jaksa uskoa, että
oikeaoppisen luterilaisuuden tunnusmerkki on esim. vihamielinen suhtautuminen
roomalaiskatoliseen kirkkoon. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta Vapahtaja on
yhteinen. Edellinen paavi, Johannes Paavali II, teki suuriarvoista työtä
kristillisten kirkkojen ja erityisesti katolilaisten ja luterilaisten yhteistyön
edistämiseksi. Opillisista erimielisyyksistä huolimatta samaa Jeesusta kansat
ympäri maailmaa ylistävät pelastajanaan. Myrskyävässä maailmassa kristilliselle
sanomalle on entistä enemmän tarvetta ja sitä pystytään levittämään sitä
paremmin, mitä sopuisammin kristilliset kirkkokunnat elävät toistensa rinnalla
ja tekevät yhteistyötä.

|
USKONTO JA
POLITIIKKA |
Olen aina kokenut vieraaksi uskonnon ja politiikan
sekoittamisen. On hyvä, jos poliitikolla on kristilliset arvot ja se näkyy hänen
työssään ja arvovalinnoissaan. Sen sijaan ns. uskonnolla ratsastamista, uskonnon
käyttämistä vaaliaseena, olen aina vierastanut ja poliittisten tilaisuuksien
muuttaminen hurmoshenkisiksi saarnatilaisuuksiksi tuntuisi kamalalta.
Politiikassa täytyy joskus myös tehdä yhteistyötä kovinkin toisenlaisen
arvomaailman omaavien ihmisten kanssa ja antaa periksi tavoitteistaan
kompromisseja tehtäessä. Sen sijaan periaatteitaan vastaan ihmisen tulisi
toimia. Eräässä tv-ohjelmassa ortodoksinunna Äiti Kristoduli sanoi: "Sielullinen
rappio alkaa, kun ihminen toimii periaatteitaan vastaan". Näin se varmasti
onkin.
Minulta on joskus kysytty, että onko
uskovan ihmisen sopivaa toimia poliittisessa elämässä,
jossa ehkä joutuu joskus toimimaan kovastikin toista ihmistä
vastaan. Minäkin särmikkäänä ihmisenä
olen varmasti useinkin käyttänyt voimakkaita puheenvuoroja.
Kunnallispolitiikassa on joskus syviä ristiriitoja.
Kaikesta oppii. Yleensä pitäisi oppia, paitsi omista,
myös toisten virheistä; onnistumisen laita on sitten niin ja
näin.
Siitä olen
kuitenkin yrittänyt pitää kiinni, että omaatuntoani vastaan en ryhdy toimimaan,
kuten Martti Luther sanoi, sehän on jopa terveydelle vaarallista.

|
|
|
|
|